Kallon kutistelua

Moi! Mä en ole paljon ehtinyt kirjoitella. Sori siitä. Nyt kun toi on hoidettu alta pois, niin mä voin taas kertoa mun seikkailuista! Mä oon ehtinyt tekemään vaikka mitä!

Tässä syksyn mittaan mä olen huomannut, että mun namimäärät on vähentyny. Kävelyt saattoi mennä ihan ilman herkkuja. Oliko hiukkasen kokoinen pettymys! Noh, mitä tekee reipashenkinen beagle, kun herkkumäärät vähenee vaikkei pitäisi? Rupeaa sikailemaan! NIIN! Mä aloitin uuden harrastuksen, jahtaan autoja. Ja pyöriä. Ja ohikäveleviä teinejä rullalaudoilla. Ja.. No. Kaikkea. Mun ihmiset ei tajunnu. Mitä ne teki? No. Mäpä kerron.

Tän kuvan otti Ari Kungas. Mä yritän tässä kertoa mun ihmisille, että ne vois tulla jo. Mä en jaksais enää odottaa.

Mä istuksin muina beagleina yläkerrassa lasipöydän alla, kuten yleensä aina torstaisin. Mätystelin isännän yöpaitaa (joojoo. Ne ”nollatoleranssit”. Jeh.) Sitten soi ovikello. Mä tietenkin heti ilmoitin, että potentiaalinen leikkikaveri on tulossa ja ryntäsin sinne! Sieltä tuli sellainen setämies, joka yhtään huomioinu mua. Hitto! Mä hakuin ja kaikkea, se oli vaan tosi zen. Sillä oli nameja taskuissa, mä haistoin. Antoiko niitä mulle? No ei antanut. Julma oli setämies.

Noh, mä tajusin aika nopeasti, että tähän on ihminen haudattuna tähän juttuun. Mun kotiin lampsii setämies mässyt taskuissa. Sellaista ei vaan käy. Millon mä sitten tajusin, että kuka se ukko oli? Nokun se söi munkkipossua ja mä perusbeaglena yritin ottaa siitä beagleveron verran. Ei onnistunu. Ja tämä ukko oli kauhean vakuuttava, kun se sanoi, etten saa ottaa sitä. Kyllä. Se oli koirankallonkutistaja. Ne hankki sellasen. Onko reilua? Ei ole.

Nyt mä sitten olen opetellut kestämään kauhiaa possutusta. Nykyään mulla on sisälläkin panta kaulassa ja piuha perässä. Arvatkaa, onko helppoa enää juosta sukat suussa karkuun? Astuuko ne ihmiset narun päälle ja ottaa sukat pois? No kyllä. positiivinen puoli: mä saan enemmän nameja! Ulkona kun en jahtaa jotain, niin mulle tarjoillaan nameja! Se on tosierihienoa!